Uskomatonta, että vuosi 2013 vetelee jo viimeisiään - vuoden aikana on tapahtunut paljon asioita, mutta silti viime joulukuu tuntuu kuin eiliseltä. Miten te olette ajatelleet tänä vuonna viettää joulua? Itse aion mitä luultavimmin olla aaton isäni kanssa kahdestaan hyvien ruokien äärellä. Haaveena minulla olisi mennä vapaaehtoisena lauleskelemaan joululauluja vanhainkoteihin yms paikkoihin, joissa on yksinäisiä ihmisiä - soittaja(t) vain uupuvat.:D Mutta jos joku tätä postausta lukeva innostuu ideasta, niin ota yhteyttä!
Toivottavasti blogiani lukevia ei ärsytä tai haittaa se, että liitän usein postauksiini kuvia omasta pärstästäni.(?) Tarkoitukseni ei ole olla itserakas, mutta haluan kuitenkin lisäillä postauksiini edes jonkinlaista kuvitusta, ja 99% kameran parissa viettämästäni ajasta tapahtuu sen edessä, eikä takana. Näin ollen liitän tähänkin postaukseen pari otosta marraskuun lopulla olleista satuhahmokuvauksista, kuvaajana Liisi Järveläinen. Lisää kuvia kyseisistä kuvauksista löytyy täältä:
http://www.mielikuvailua.blogspot.fi/2013/11/prinsessa-ruusunen.html (Todella taitava valokuvaaja, kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa hänen blogiinsa!)
Tänään ajattelin kirjoittaa lyhyesti aiheesta masennus. Voin sanoa, että mua pelottaa aika paljon, koska en muutenkaan tykkää laittaa nettiin mitään liian henkilökohtaista ja nyt asetan itseni melkoisen haavoittuvaan asemaan. Ylitän tässä nyt itseni, koska näistä kaikista asioista en ole puhunut edes kaikille läheisille ystävillenikään. Mutta nyt on vain sellainen olo, ettei ole mitään menetettävää.
Moni ei ehkä tiedä, mutta olen sairastanut vaikeaa masennusta yli vuoden. Sen lisäksi minulle on diagnosoitu sekamuotoinen ahdistuneisuushäiriö. Minulla on ollut todella monesti aiemminkin elämässä vaikeita aikoja johtuen ulkoisista olosuhteista, mutta kaikesta olin aina selvinnyt positiivisen asenteen avulla. Syksy 2012 kuitenkin muutti kaiken.
Vuonna 2012 oli muutenkin jo sattunut ja tapahtunut - lähdin pois avioliitosta ja uskovaisten piirissä mut tuomittiin siitä aika pahasti. Perheeni ja monet ystäväni olivat kuitenkin onneksi tukenani, joten sekään ei romuttanut minua. Ja joku avioero on kuitenkin asia, jota ei vain pysty pitämään sisällänsä, se näkyy automaattisesti muillekin ihmisille.
Sitten tuli elokuun loppu 2012. Mut yritettiin raiskata. Vaikka mitään ei loppujen lopuksi ehtinyt tapahtuakaan, niin se yö jotenkin muutti kaiken. Päätin silloin, että unohdan koko jutun, enkä kerro asiasta koskaan kenellekään. Yksi pääsyy siihen, miksi halusin olla asiasta hiljaa läheistenkin ihmisten keskuudessa oli pelko siitä, että ihmisten ensimmäinen kommentti on "ehkä sulla oli liian lyhyt hame", "älä ole niin sinisilmäinen ihmisten suhteen" tai muuta vastaavaa.
Aluksi selvisinkin ihan hyvin, mutta pikkuhiljaa syksyn 2012 aikana alkoi tuntua siltä, että oma pää on sekoamassa. Asiaa ei helpottanut se, että minulla oli muutama aivan pipipää miespuolinen ahdistelija (joista onneksi yhdestä tehtiin myöhemmin poliisi-ilmoitus).
Marraskuun lopulla 2012 mun psyyke sitten romahti ja oli vain pakko myöntää itselle, että nyt ei ole kaikki hyvin. Siitä lähtien mun elämä on ollut melkoista tuulimyllyjä vastaan taistelua, vaihtelevalla menestyksellä. Toisaalta mulla on kuitenkin todella kiitollinen olo siitä, että saan olla ihminen, joka kokee todella voimakkaita tunteita - vaikka surulliset asiat tuntuvat minussa kuin tuhansilta puukoniskuilta, niin vastapainoksi olen välillä pää aivan pilvissä hyvinkin pienistä asioista. :)
Masennus ei todellakaan näy aina päällepäin. Kerroin muutama viikko sitten yhdelle kaverilleni, että minulle on diagnosoitu vakava masennus. Kaveri ei sitten edes meinannut uskoa asiaa, sanoi vain, että "sä oot kyllä viimeisimpiä ihmisiä, joista olisin veikannut tuollaista". :D Minä myös tunnen monia mielenterveysongelmista kärsiviä, joista se ei näy ulkoisesti. Masennus ei ole synonyymi rasvaisille hiuksille ja sille, että angstaa asioista 24/7.:)
Jokapäiväiseen elämääni masennus vaikuttaa esimerkiksi siten, että tarvitsen erityisen paljon lepoa sen eri muodoissa, jotta palautuisin ärsykekuormasta. Minulle on aivan tavallista nukkua 10 tuntia yössä. Joskus joudun jäämään neljän seinän sisälle, kun oma olo on vain niin särkynyt.
Loppuun vielä sydämen pohjasta kiitos kaikille ystävilleni, jotka ovat jaksaneet pysyä rinnallani tästä kaikesta huolimatta - erityiskiitokset Annikalle, Katalle, Jennalle ja Marille. <3 Mutta myös kaikille muille.<3 Kaikkein korkein kiitos menee Jeesukselle - ilman Häntä mä en eläisi enää.
Kaikille masentuneille ja särkyneille haluan sanoa, että älkää ikinä koskaan luovuttako - jo huominen voi olla teille ihanan elämän alku.<3 Elämä on seikkailu ja elämä yllättää!
"Minulla on pieni kivi
Joka painaa rinnassa
Pimeitä päiviä on pitkä rivi
Saanko ne pois nukkua
Ja minä nuosen taas
Kanssasi katsomaan
Kun puut on jo hiirenkorvilla"
(Johanna Kurkela - Karhuveljeni)
